Sirpa Kähkönen: Rautayöt

Tsädäm! Luin Sirpa Kähkösen Rautayöt jo toukokuussa, joten sen on korkea aika päästä pois bloggaamattomien kirjojen kasasta.

Kirjoitin hieman ristiriitaisesta ennakkoasenteestani Kähkösen tuotantoon Mustat morsiamet -kirjasta blogatessani. Olin kuitenkin jo Mustia morsiamia tilatessani niin vakuuttunut kirjailijan hyvyydestä, että tilasin samaan syssyyn myös Kuopio-sarjan toisen osan, Rautayöt. 

Kirjan nimi: Rautayöt Kirjoittaja: Sirpa Kähkönen Sivuja: 281 Julkaistu: alkuperäinen 2002 Mistä minulle: Adlibris.com

Suomalaiskansallista peltomaisemaa

 Rautayöt jatkaa kuopiolaistuneen Annan tarinaa Mustien morsiamien jälkeen. Talvisota on ohi. Eletään vuoden 1940 kesää. Rauha tuntuu väliaikaiselta, elämä epävarmalta. 

Yhteiskunnan epätasapainoisuus ei kuitenkaan ole Annan elämän suurin ongelma. Sodasta hänen luokseen palasi mies, joka on kyllä fyysiesti paikalla, mutta henkisesti koomassa. Lassi-miehestä ei ole apua edes yksinkertaisissa töissä, joita 40-luvun talossa riittää. Palkkatöistä ei voi puhuakaan. 

Perheen naapuriin muuttava Helvi tyttöineen tuo Annan elämän jotain uutta. Helvi on tullut Kuopion evakkona ja työskentelee tarjoilijana. Annan ja Helvin ystävyys syvenee koko kirjan ajan. 

Rautaöissä oli paljon mielenkiintoista seurattavaa. 1900-luvun puolivälin elämän kuvaus oli jo yksinään mielenkiintoista, mutta Kähkönen sekoitti mukaan vielä jännitteisiä ihmissuhteita. 

Evakkojenristiriitainen asema tuotiin kirjassa esiin. Viipurissa ehkä muuhun maahan verrattuna suorastaan yltäkylläiseen elämään tottuneet evakot eivät todellakaan olleet kaikkialla toivottuja tulokkaita. Evakot haikailivat toisaalta kotiin, tunnustivat toisaalta tosiasian siitä että haikailu ei kannattanut ja yrittivät selvitä uudenlaisen Suomen rakentamisessa. 

Toisaalta kirjassa kuvataan myös naisten itsellisyyttä ja sitä, kuinka heidän oli sodan jälkeen vain pärjättävä. Itsellisyyttä ei välttämättä kannattanut mitata sillä oliko naisella aviomies vai ei, sillä kuten Annan esimerkki odotti, sodasta palannut aviomies saattoi olla lähempänä riippakiveä kuin ansion tuojaa muulle perheelle. Toisaalta taas esimerkiksi Annan käly Hilda oli perheen elättäjänä keskeisessä roolissa. 

Kähkönen kuvaakin myös elämää varsinaisessa suurperheessä monen sukupolven kesken. Saman katon alla elänyt, aina kaiken paremmin tiennyt ja toisaalta jopa suurempaan runsauteen tottunut anoppi ei todellakaan ollut aina helppo elinkumppani Annalle. Turhaa tavaraa sodan jälkeen ei tosiaan ollut, ja Annankin elämän suurin haave tuntui olevan sika. Miehensä menettänyt, aineellisesti itse asiassa suurempaan runsauteen tottunut anoppi ei todellakaan ollut helppo elinkumppani Annalle. Toisaalta suhde myös kälyyn oli mielenkiintoinen - välillä kireä, mutta jonkinlainen symbioosi ja pohjimmiltaan arvostava.

Kähkönen kirjoittaa sujuvasti, ja huomaan jo kahden Kuopio-sarjan kirjan jälkeen olevani kiinostunut henkilöistä ja siitä, miten heidän jatkossa käy. Seuraavaa Suomen-matkaa odottamassa onkin taas muutama uusi sarjan kirja.

Mediahuora huutaa huomiota toimittajille ja monille muille

Kirjan nimi: Mediahuora  
Kirjoittaja: Venla Hiidensalo 
Julkaistu: 2012 
Sivuja: 411 
Mistä minulle: Heräteostos Helsinki-Vantaan ärrältä

Kun kesän alussa pelkäsin lukemisen loppuvan kesken, tein muutaman heräteostoksen lentokentän R-kioskilta. Mediahuora houkutti minua paitsi kirkkaalla kannellaan, myös hailakasti mielessäni sinkoilevien blogiarvioiden takia Harmi vaan, että kymppiä kassalle ojentaessani en muistanut, että ne blogiarviot olivat enimmäkseen nihkeitä. 

Juoni on lyhyesti tämä: Maria Vartiainen on pätkätyö- ja freelancer -suhteista elävä yksinhuoltaja, joka vääntää mistä tahansa haastattelusta Lehteen sopivan mielenkiintoisen jutun. Haastateltavan yksityiselämän synkimmätkin kolot kaivetaan auki samalla maireasti hymyillen. On mielenkiintoista miettiä, kuka hyötyy kenestä. 

Lehden ehdot avustajiaan kohtaan kuitenkin muuttuvat yhä epäedullisemmiksi samaa tahtia kun lukijat karkaavat verkkoon. Maria pitää verkkoidentiteettiään yllä ahkeralla facebookkaamisella.

Kun yksityiselämässä tapahtuu ikäviä käänteitä, niistäkin tehdään juttusarja ja kerätään tykkäyksiä ja kommentteja sosiaalisessa mediassa. 

Ihan tätä päivää, tai vähän eilistä (aina päähenkilön omalla nimellä alkavat statuspäivitykset muistuttavat ajasta, jona statuspäivitykset todella aina alkoivat omalla nimellä). Silti minusta tuntui monta kertaa siltä, kuin Mediahuora olisi kirjailijan omaa terapiaa. 

Eniten kuitenkin tökki tämä: Päähenkilö Maria oli mielestäni niin ärsyttävä, että kaikki hänelle tapahtunut ikävä hautautui mielessäni päähenkilön ärsyttävyyden alle.  Marian ja Lehden päätoimittajan välille rakennettiin alussa tiukka hyvä-paha -asetelma, jota alettiin loivennella vasta aivan kirjan lopussa. 
 
Kirjassa on kyllä hyvääkin. Journalismi on murroksessa ja freelancerit joutuvat tappelemaan osin murusista. Suomi muuttuu sellaista vauhtia (ja niin sen on muuttuttavakin), että perässä on vaikea pysyä. Lisäksi kerronta oli sujuvaa ja lukeminen vaivatonta.

Mediahuorasta löytyy paljon blogipostauksia, yksi perusteellisimmista Sallan blogista.

Jø Nesbo: Suruton

Kuva WSOY

Kirjan nimi: Suruton
Kirjoittaja: Jø Nesbo
Julkaistu: 2002/2005
Sivuja: 506
Mistä minulle: Äidin kirjahyllystä

Aloitin kesken olevien kirjojen krapulan taltuttamisen lukemalla Suruttoman loppuun. Jatkoin siis alusta aloittamaani Jø Nesbon Harry Hole -sarjaa. Jo paljon aiemmin olen lukenut Harry Hole kirjoista sarjan keskeltä Lumiukon. Sittemmin päätin lukea Harryn tarinaa järjestyksessä. Luin  sarjan aloittaneen Lepakkomiehen, onnistuin näköjään missaamaan sarjan toisen osan Torakat (jonka ostin kyllä nyt lentokentältä), hyppäsin sarjan kolmanteen osaan, eli Punarintaan,  josta jatkoin nyt Suruttomaan.

Suruttoman alku on vauhdikas: Pankkiryöstö muuttuu surmaksi. Harry Hole kietoutuu uuden apulaisensa kanssa jutun tutkintaan. Harryn alkoholinkäyttö ei pysy vieläkään aina aivan hallinnassa, eikä yksityiselämän koossa pysymistä auta se, että rakastettu Rakel on lapsensa huoltajuuskiistan takia Venäjällä. Hole tapaa entisen tyttöystävänsä tämän asunnolla, herää aamulla kotonaan kaameassa kankkusessa, muistinsa menettäneenä ja saa kuulla, että tyttöystävä on löytynyt kuolleena asunnoltaan. Hole ei luonnollisesti halua huudella edellisen yön oinpaikastaan ja alkaa selvittää juttua muiden töidensä rinnalla. 

Kolmen Nesbon alkupään tuotannon kirjat eroavat toisistaan rakenteellisesti selvästi. Olin huomaavinani, että kirjailija on ollut kokeileva ja etsinyt omaa tyyliään ja tarinankerrontaansa sopivia ratkaisuja. 

Suruton on mielestäni selvästi Lepakkomiestä ja Punarintaa onnistuneempi. Kerronta on ammattimaisempaa ja kouliintuneempaa kuin Lepakkomiehessä, ja toisaalta siinä ei ole enää samanlaista kikkailua kuin Punarinnassa. Tarinaa kuljetetaan joutuisasti ja uusia käänteitä riittää niin, että kirjaan ei päässyt kyllästymään missään vaiheessa. 

Nesbon Harry Hole -kirjoista on tullut minulle jo useamman kerran mieleen televisiosarja Mentalist. Vaikka päähenkilöt vaikuttavat erilaisilta, on heissä silti jonkinlainen yhteinen pohjahaikeus. Lisäksi dekkarien "isoa juonta", Harryn elämää ja pysyttelemistä kaidalla polulla, on mielenkiintoista seurata aina uudelleen. En ihmettele, että Nesbo valloittaa Suomessakin bestseller-listojen kärjen aina uudelleen ja uudelleen.

Ainakin Minna on pohtinut heinäkuun alussa mikä dekkareissa kiehtoo niin laajaa lukijakuntaa. Minulle juonenkäänteet eivät koskaan avaudu etukäteen eli murhaaja on aina yllätys. Nautin silti vetävästä juonesta, huolellisesti yhteen suunnitelluista tapahtumista ja inhimmillisistä henkilöhahmoista. Usein dekkareissa tulee esiin myös mielenkiintoisia miljöitä, ja kuvitteellisen poliisityönkin seuraaminen on hauskaa. Dekkariahmimiseni siis tuskin on vielä ihan hetkeen ohi.

...ja bloggaamattomien kirjojen krapula

Heipä hei! Loma on ohi, loman jälkeen vieraisilla pyörähtänyt ystävä lähtenyt kotiin ja voin sujuvasti siirtyä lukemattomien kirjojen krapulasta bloggaamattomien kirjojen krapulointiin. 

Alla näkyvää pinoa saisivat komistaa myös Vera Valan Kosto ikuisessa kaupungissa sekä Stieg Larssonin Tyttö joka leikki tulella. Desperate in Dubai ja Rautayöt on oikeasti luettu jo kauan sitten. Anne of Green Gables on oikeasti vielä kesken. Nappasin sen mukaan Suomen kirjahyllystä lennolle viihdyttämään, ja se on ollut kertakaikkisen riemastuttava yllätys! Mahtavaa, uusi addiktoiva sarja, jonka kohdalla ei edes tarvitse odottaa seuraavien osien ilmestymistä!

Suomen loma meni vilauksessa perhettä ja ystäviä tavatessa sekä upean lämpimistä Itä-Suomen säistä nauttiessa. 

Berliinin säitä en voi paljon kehua: Tänään taivas on ollut koko päivän pilvessä ja lämpötila on hädintuskin +18 C. 

Aurinkorasvalle oli käyttöä - Suomessa

Muu elämäkin on taas selkiytynyt ainakin hetkeksi. Berliini pysynee kotikaupunkina ainakin vielä seuraavan vuoden, ja määräaikainen vuokrasopimus kalustetussa ihanassa kaksiossa vaihtuu toistaiseksi voimassaolevaan vuokrasopimukseen vielä upeammassa kattohuoneistossa. Olen ilmavien asuntojen ystävä, ja 77 neliöinen tyhjä kaksio ja nolla omistettua huonekalua tarjoavat ainutkertaisen mahdollisuuden minimalistisen sisustuksen, jolle harmoniset kirjapinot antavat pientä säröä, luomiseen.